Etusivu Esittely Urokset Nartut Tuloksia Galleria In Memoriam Päivityksiä Linkit

Muskettisoturit osa1 Kolme muskettisoturia - Rodi, Hektor ja Snella - Jos on jo yksi koira, menee toinenkin siinä ”samalla vaivalla”… -ja miksei kolmaskin? Näin kävi meille, lyhykäisyydessään. Mutta itse tarina on paljon pidempi… Ensin vähän taustoja; Olen Kati Tiilikainen Kerimäeltä ja asutamme avopuolisoni Petrin kanssa vanhaa omakotitaloa maaseudun rauhassa. Koira nuoriso-joukkueemme koostuu kahdesta uroksesta –Tunturiketun Urnir Rodista, 1v. ja Punapihlajan Hektorista, 10 kk. sekä sijoitusnartusta Blackstar Snella Gudridurista, 15 vkoa, joka saapui suomeen Ameriikan lämmöstä tammikuussa. Eipä ole vapaa-ajan ongelmia… Kesäisin veneilemme ja liikumme luonnossa koko porukalla. Meillä molemmilla on ollut miltei aina koira, lapsena seurana sekarotuisia ja sitten aikuisena, omillaan ollessa, rotukoiria. Nuorena ihastuin mopseihin ja touhusin niiden parissa 10 v. aktiivisesti, toimin rotuyhdistyksessä sihteerinä, pentuvälittäjänä, jalostustoimikunnan sihteerinä ja vielä viime vuonna jalostustoimikunnassa jäsenenä. Kävin koirieni kanssa näyttelyissä ja jopa agilityäkin kokeilin. Koirani olivat uroksia, mutta viimeiseksi mopsiksi rohkenin ottaa nartun jalostuskäyttöä ajatellen. Anoin ja sain kennelnimen, mutten niitä pentuja sitten koskaan teettänyt… Narttu oli supernarttu, juoksuja oli 3 tai 4 vuodessa, eikä niistä saanut selkoa mikä oli oikea ja mikä jotain muuta. Mopsilauman (= 6 koiraa) seassa pyöri välillä pari Manchesterinterrieriäkin, muttei rotu ollut kuitenkaan ”omani”. Terriereitä ei voinut pitää lainkaan irti, vaan ne luikkivat suinpäin hajujen perään, ja kiinni saaminen ei ollut helppoa! Koiraharrastukseeni on siis liittynyt myös kokoajan kerhotoiminnassa mukana oleminen, niin myös paikallisessa koirakerhossa eli Savonlinnan Kennelkerhossa. Siinäkin sihteerinä, jäsensihteerinä ja rahastonhoitajana, sekä näyttelytoimikuntalaisena koiranäyttelyvuosina. Tulevana kesänä, 2006, meillä on kaikkein rotujen 2-päiväinen näyttely täällä Savonlinnassa, tervetuloa sankoin joukoin mukaan! Elämä islantilaisen kanssa alkoi viime keväänä, maaliskuussa 2005, kun huomasin lauantai aamuna kahvipöydässä sanomalehteä selaillessa myynti-ilmoituksen islanninlammaskoiran pennuista. Sivutin ilmoituksen tietoisesti, sillä kotiamme asutti silloin vielä vanha eurasier uros Jakke, 11 v. ja mopsi rouva Sani, 7 v. Lähdimme päiväajelulle Kerimäen kirkonkylälle ja suuntasimme (tai niin oli tarkoitus…) katsomaan jääraveja. Etsiessämme autolle parkkipaikkaa, näimme koiranpennun, taisi olla belggari, ja Pete huokaili että katso kuinka ihana! Mitään ajattelematta paukaisin suustani sanat: Tämän päivän lehdessä oli myytävänä islanninlammaskoiranpentuja, niitä sellaisia pieniä eurasiereita! Ja siitä se rumba pyörähti käyntiin, menimme kahvilaan etsimään ja lukemaan lehteä ja siitä sitä ilmoitusta ja puhelinnumeroa. Kerroin Petelle tietäväni, että Kerimäellä on ko. rodun kasvattajan ja luulevani, että pennut ovat hänellä. Soitimme numeroon joka oli Lumiluodon Riitalle Tunturiketun kenneliin ja saimme kuulla olevan 2 vapaata urospentua. Kysyin saisimmeko milloin mennä vierailulle ja tutustumaan rotuun? Riitta toivotti meidät välittömästi tervetulleiksi! Matka taisi kestää 10 minuuttia! Kiinnostukseni islantilaisia kohtaan ei ollut uusi, sillä olin sivusta seurannut rotua koiranäyttelyissä käydessäni. Mielessäni oli pyörinyt myös rodunvaihto uuden koiran hankinnan tulessa ajankohtaiseksi. Perheemme koirat alkoivat olla jo vanhoja ja ajatus mahdollisesta tulevasta koirattomuudesta pelotti. Uusi rotu kiinnosti, sillä nykyisten eurasiereiden luonteet eivät minua miellyttäneet ja mopseissa tunsin kulkeneeni oman polkuni loppuun. Kääntyessämme Riitalle menevälle tielle, Pete lausahti; Voihan niitä käydä katsomassa… Riitan pihassa meitä tervehti iloisesti Freya ja Rimma islantilais-rouvat ja sydän alkoi pamppailla. Sisälle päästyämme Riitta nosti pennut eteiseen meitä tervehtimään, voi kuinka suloisia ne olivatkaan! Iloisten huokausten ja ihastelujen lomassa esitimme kysymyksiä rodusta ja kerroimme itsestämme ja koiristamme. Kuulostimme varmaan aivan tolloilta… Selvisi että pennuista 2 oli jo varattuja ja 2 oli vielä vapaana, kaikki olivat uroksia. Vapaina oli Urnir Rodi, puolipitkäkarvainen punertava uros sekä lyhytkarvainen harmahtava Uggi Reykur. Rodilla oli musta maski kuonossa ja värikin miltei sama kuin eurasierillamme, joten siksi se tuntui heti omimmalta. Aikamme juteltuamme olivat pennut tutustuneet jo meihin ja me niihin, ja meno oli villiä. Rodi ennätti jo sillä käynnillä käydä järsimässä Peten kenkää eteisessä… Löi leimansa meihin. Saimme Riitalta kattavan tietopaketin rodusta niin puheen kuin kirjallisen materiaalinkin muodossa. Luvattuamme ottaa yhteyttä asiaa mietittyämme, läksimme päät pyörällä kotia kohti (johon matkaa Riitan luota n. 15 km!). Matkalla tirisin innostuksesta, mutta koetin hillitä itseni koska halusin tietää Peten mielipiteen asiasta. Sovittiin, että mietitään pennun ottamista ja sen vaikutusta meidän koira vanhusten elämään. Kotona tutkailin netistä tietoutta rodusta ja kasvattajista. Surffasin Riitan kotisivuille vielä ja KAUHISTUIN! Etusivulle oli ilmestynyt teksti: Vielä 1 uros vapaana!! Paniikissa kiljuin Petelle että nyt joku oli jo ennättänyt varata niistä pennuista toisen! Äkkiä puhelu Riitalle ja kysymys tilanteesta? Riitta sanoi: On ne molemmat vielä, mutta varasin sen toisen teille… Valtava luottamus ja ihmistuntemus, kiitos Riitalle! (tämä on koettu uudelleen pariinkin kertaan tämänkin jälkeen…) Taisi aikaa kulua seuraavaan päivään, kun ilmoitimme päätöksestämme oikeasti varata Rodi meille. Minä jahkasin ja jahkasin, toki pennun halusin, mutten halunnut olla suuna päänä painostamassa pennun ottoa, koska se muuttaisi meidän kaikkien jo niin tasaiseksi käynyttä elämää aikalailla… Pete piti minua jännityksessä, kunnes nauraen sanoi, että oli päättänyt jo Riitan luona haluavansa sen pennun! Voi sitä riemua! Siitä asti Riitta sai olla puhelinterrorin uhrina, kun soittelin kyselin kaikenlaista. Kävimme vielä muutaman kerran ennen pääsiäistä olevaa luovutusta ihastelemassa pentuja, minä olisin varmaan tupannut enemmänkin, mutta Pete jarrutteli minua… Loppujen lopuksi olimme molemmat aivan innoissamme uudesta tulokkaasta, vaikka minä alussa yritin olla innostumatta. Viikot kuluivat ja pääsiäisen aika koitti, edessä oli 5 päivän vapaa. Kävimme hakemassa Rodin vielä töiden jälkeen illalla, jotta meillä olisi mahdollisimman monta päivää aikaa olla ja tutustuttaa pentu talon tapoihin ja koiravanhuksiin. Kaikki sujui hyvin, vanhat koirat tutustuivat pentuun ja mopsi rouva alkoi paapoa sitä kuin omaansa. Se kulki läähättäen pennun perässä kaikkialle ja yölläkin se valvoi silmä kovana ettei pentu katoa minnekään. Lopulta meidän piti laittaa mopsi eri huoneeseen rauhoittumaan ja nukkumaan vähäksi aikaa, pelotti sen sydämen puolesta jo… Sitten se rauhoittui ja elämä valitsi itselleen uuden uoman, aika mutkaisen ja vauhdikkaan sellaisen! Ai niin, pentu sai tervetuliaislahjaksi puruleluikseen, ne Peten kävelykengät, joita oli aloittanut järsimään jo silloin ensimmäisellä tapaamiskerralla Riitan luona! Kesän tullessa lähdin Riitan matkassa käymään katsomaan erikoisnäyttelyä Liminkaan. Matkalla haimme Kuopiosta mukaan Punapihlajan kennelin Merjan ja Kolurin omistajan Annan koirineen. Kohtalokas matka, voin kertoa! Merjan sijoitusnartulla oli ollut pennut, ja niistä oli vielä yksi pentu, erikoinen, rauhallinen musta valkoinen läikkäpäinen uros, Hektor, Merjalla kotona. Riitta heitti aamulla vitsinä (?) kai, että me otetaan se illalla mukaan. Ajatus jäi vähän kytemään takaraivolle ja päivällä kun soiteltiin Peten kanssa kerroin sille pennusta. Hektorissa oli ollut jotain mikä kiinni huomioni. Paluu matkalla pysähdyimme Kuopiossa ja purimme tavaroita ja koiria autosta, kun Riitta ja Merja sanoivat, että jos olemme kiinnostuneita Hektorista, niin se olisi ok. Istuttiin kahville ja juteltiin asiasta. Minä kyselin mielipiteitä kahden nuoren uroksen keskinäisestä toimeentulosta jne. Tosiasiassa olin (ja kuten kävi ilmi, niin oli Petekin) miettinyt Rodin kohtaloa. Nyt se oli tottunut elämään kahden koiran kanssa, mutta mitäs sitten kun niistä kahdesta vanhasta aika jättäisi? Se jäisi ensimmäistä kertaa aivan yksin. Pikainen puhelu Petelle, hän oli miettinyt asiaa itsekseen jo päivällisestä puhelusta alkaen ja juuri tuota Rodin tulevaisuuttakin. ”Ota se mukaan” kuului hymyilevä ääni sanovan puhelimen toisessa päässä… Ja niin lähti Hektor meille! - Ja se rauhallisuus, olen edelleen sitä mieltä että se johtui Kuopion hengitysilmasta tai juomavedestä! Sillä siitä ei ollut jälkeäkään saapuessamme kotiin… Meno oli hurjaa kahdella pennulla keskenään ja vähän vanhuksiakin mukaan ottaen. Tähän väliin mahtuu paljon tapahtumia, mm. molempien koiravanhusten poisnukkumiset, ilot ja surut, mieleenpainuvat kesäretket veneilemässä poikien (= Rodi ja Hektor) kanssa. Menoa ja meininkiä on riittänyt. Ja riittää vielä aika pitkään. Mutta lopuksi vielä yksi Peten lause: Kyllä me otetaan se! Lauseen hän lausui ilmoille tammikuun pakkasessa Riitan pihassa, jossa olimme poikien kanssa ulkoiluvierailulla. Oltiin keskusteltu Usasta tulossa olevista pennuista jotka Riitta, Merja ja Elina olivat hankkineet. Pennut oli tarkoitus sijoittaa ja narttu oli vielä vailla kotia… Tai oli ollut. Lopuksi KIITOS Riitalle ja Merjalle luottamuksesta ja IHANISTA koirista. Olemme molemmat täysin myytyjä Islanninlammaskoirille, ainakin tälle poppoolle. Muskettisoturit osa2 Koiria on monenlaisia; On metsästyskoiria, käyttökoiria, seurakoiria, vartiokoiria jne. Meillä on saunakoiria, uimakoiria, venekoiria, tuolikoiria, sänkykoiria… siis Islanninlammaskoiria! Kaikkia on huvittanut suunnattomasti meidän poppoon saunareissut, (hygieenikot älkööt vaivautuko!) sillä niihin osallistuu koko porukka, ikään, sukupuoleen ja karvanlaatuun tai karvattomuuteen katsomatta. Luulen että kaikki alkoi siitä kun Rodi tuli meille, silloin sauna-oppaana toimi meidän vanha mopsi-rouvamme. Se istui saunassa, vaikka kylmässäkin, aina kun sinne pääsi livahtamaan! Kun tapa oli tullut, niin Rodin mukana saunaan kulkeutui Hektorkin, joka onkin kova saunakaveri. Snella -neitikin oppi tulemaan saunaan, mutta se ei alussa ymmärtänyt lainkaan koko juttua, kuuma mööpeli nurkassa josta pääsee omituinen ääni kun siihen heitetään vettä! Lämpöä se ei ihmetellyt, lienee ennättänyt siihen tottua entisessä kotimaassaan. Saunan jälkeen istuskellaan ja huilitaan yhdessä koko porukka, kylläpä on kiva viettää yhteistä aikaa. Pojat olivat viimekesänä siis ensimmäistä kertaa veden äärellä ja veneilemässä. Kun uimahulluus iski niihin, niin loppua ei meinannut tullakaan. Rodi aloitti jo oitis keväällä pulahtamalla naapurin pihassa olevaan koristealtaaseen, siitä vesileikit laajentuivat suuriin lätäköihin ja lopulta järvessä porskutteluun ja sukelteluun. Veneretkillä kun rantauduttiin jonnekin saaren, tarvitsi vain laskea koirat uimaan ja (suurin piirtein) noukkia ne lähtiessä kyytiin. Oli ihailtavaa katsella niiden uimista kirkkaassa vedessä, kun pystyi näkemään niiden moninaiset sukellus yritykset irrottaa järven pohjasta kasvavia kaisloja! Kaiken irrallisen ne sukelsivat pohjasta rantaan, mutta ne kaislat! Kumpikin yritti useasta ja pärskivät vettä epäonnistuessaan, mutta haasteita piti olla… Leiripaikan ollessa hiekkarannalla, oli kätevää ottaa koirat puhtaana veneeseen uimatasoilta, jonne ne uivat pyynnöstä. Ne uivat sinne myös sisälle pääsyä kärkkymään kun me olimme veneessä päiväkahvilla. Täksi kesäksi Pete upotti niille oman koristealtaan pihallemme, lisä riemua ja jännitystä tuo siinä oleva suihkulähde… Snellakin on yhtynyt tähän vesi-iloitteluun ja jännityksellä odotamme miten se reagoi uimiseen isommassa ”lätäkössä”. Rodi on perheessämme erikoistunut tuolikoirana, sillä on koirienhuoneessa (=huonetila jossa koirat viettävät päivät meidän ollessa töissä) ikkunan edessä iso puunrungosta veistetty tuoli, siihen se kiipeää aamulla istumaan kun lähdemme töihin. Kun tuoli oli siirtynyt pois ikkunan edestä ja parhaalta näköalapaikalta, siirtyi poitsu istuskelemaan biljardipöydälle! Sieltä korkeammalta näki hyvin ja olihan siinä myös muutakin ajanvietettä, esim. pureskeltavan ihanat biljardikepit ja syötävän hyvä verkakangas… Kun hoksasin mistä oli kyse ja tuoli palautui oikealle paikalleen, sai biljardipöytä jäädä rauhaan. Rodi liittyy myös seuraan kahvipöytään, jos sille annetaan lupa olla läsnä. Se hivuttautuu hiljalleen vapaana olevalle tuolille mahalleen ja siitä äänettömästi alkaa nousta istualleen! Siinä se sitten nököttää, toistaiseksi se ei ole koskenut tarjoiluihin ja laskeutuu alas pyydettäessä. Hektor on erikoistunut pöytäkoirana, jos vain jollekin vartioimattomalle pöydälle on sattunut unohtumaan kippo lakritsaa tai dippiä, niin sieltä pöydältä löytyy Hektor… Muuten koirat antavat tavaroiden olla pöydillä ja tasoilla paikoillaan, mutta aina pitää olla muutamia poikkeuksia.. Oikeana sänkykoirana toimii meillä neiti, illalla pitää mahtua mukaan nukkumaan ja aamulla kun olisi aika nousta, niin se tulee ja painautuu vasten ja ryömii päällä ”eihän vielä tarvitse herätä?” –tyyliin. Kun sitten ollaan herätty ja aamutoimista selvitty niin se palaa takaisin sänkyyn, uskokaa tai älkää, nuolemaan Peten varpaita! Ne ovat ainoat varpaat mitkä kelpaa, ei edes minun. Kun on ollut talossa pentukoira nyt kokoajan menneen vuoden, niin aamuöiset ulkoilut menevät jo rutiinilla! Taitavat mennä myös koirilta, kun ei enää oikeasti olisi mitään tarvetta yöllisille käynneille.. Ulkoilun jälkeen, jälleen rutiinilla, kaikkien on mahduttava viereen loppuajaksi ennen kellonsoittoa! Snella jaloissa, Rodi keskellä ja Hektor tyynyni ja sängynpäädyn välissä. Onpa leppoisat unet. Todettakoon, että koirat eivät ohjaa meitä vaikka siltä vaikuttaakin, vaan nämä tavat olemme niille (tyhmyyksissämme?!) opettaneet ja sallineet. Koirat menevät ja pysyvät myös lattiatasossa nukkumassa käskystä jos niin haluamme, toistaiseksi näin on hyvä, mutta sängyn tilakapasiteetti ei enää salli koiramäärän lisäytyvän… Muitakin erikoisia tapoja löytyy; Hektor laulaa kännykän soittoäänien kanssa! Mutta vain minulle ja tietyille soittareille. Hektorin äänen käyttö on muutenkin aika laaja skaalainen… Se ”juttelee” ynisemällä ja se osaa haukkuakin! Jopa ilman erityistä tarvetta ja käskyä… Metsästysvietti on meillä rajoittunut kastematoihin ja sammakoihin! Uskomattoman näköistä seurattavaa on se matojen ”pyydystys”, koirat kulkevat normaalisti eteenpäin kunnes ne pysähtyvät kuin seinään! Kuono laskeutuu alas maan tasoon ja siellähän se saalis onkin… Ja eikun seuraava. Talvella koirat olivat piirittäneet hangelle päästäisen, Rodi piteli sitä tassullaan kiinni ja muut katselivat kiinnostuneena tapahtumaa. Minä luulin päästäistä kuolleeksi, kunnes tartuin ja nostin sitä hännästä!!! Kissojen jäljiltä jääneitä hiirien ja lintujen raatoja ne kyllä kuljettelevat mielellään ja etenkin piehtaroivat niissä antaumuksella… Lintuvartio toimii täydellä teholla, joskus koko kolmikko seisoo jähmettyneenä rinnatusten ja tuijottaa taivaalla lentäviä lintuja tai kuuntelevat korvat höröllään metsästä kuuluvia lintujen ääniä (tämä tapa raivostutti niinä hyytävänkylminä talvisina alkuaamun tunteina kun rutinoidusti ulkoiltiin puoliunessa). Harakat ja varikset saatellaan juosten metsänpuihin haukun saattelemana, saman aikaisesti useammalta suunnalta. Viikonloppu aamuisin kun käymme hakemassa sanomalehden heittolaatikosta puolenkilometrin päästä, osaavat koirat jo pysähtyä kuuntelemaan risteykseen, kun tikka hakkaa ja nakuttaa aina jossain puussa. Kun sille äänelle täytyy käännellä ja kallistella päätä koko porukan ja vielä useampaan otteeseen, on näky on aika koominen. Nyt olen alkanut harjoittelemaan pienimuotoisesti poikien kanssa jäljestämistä, molemmilla tuntuu olevan vainu kunnossa ja intoakaan ei puutu. Täällä maalla riittää tallattavia metsiä harjoitteluun, kun ei vaan törmättäisi ”oikeaan” saaliiseen, nimittäin karhuja liikkuu täällä meilläpäin erittäin runsaasti, samoin ilveksiä. Vartiokoiranroolia meillä hoitaa Snella. Ei ole tärkeämpää vartioitavaa kuin ruokakuppi! Vaikka tyhjäkin, kunhan vain pojat eivät sitä tule nuolemaan ja haistelemaan, saattavat saada siitä irti jotain sellaista mitä Snella ei ole tajunnut… Neiti oli huono syömään Suomeen tultuaan, mutta kovin on asiat muuttuneet, nyt täytyy enemmänkin panostaa tuohon syömisen säännöstelyyn kuin houkutteluun. Neiti on muutenkin kovin itsetietoinen, 3-istuttavalle sohvalle ei mahdu muita koiria kun hän, yksi ihminen mahtuu juuri ja juuri. Hihnalenkillä pojat eivät saa kulkea hänen edellään, voi kevyesti napata vieressä kulkevaa Hektoria kylkeen huomautuksena etuilusta! Rappuja ei voi kulkea ylös -alas isännän kanssa kuin sylissä, emännän kanssa ne kuljetaan aivan omin jaloin… Pieni ja sievä neiti on siis kieputtanut isännän pikkusormensa ympärille ja poikia se hallitsee neitimäisellä tyylillään, mutta määrätietoisesti. Rodi ja Hektor ovat mukisematta tyytyneet tähän järjestelyyn jonka neiti on laatinut. Mutta kuitenkin lopuksi; ihmiset ovat ne jotka tahtipuikkoa määräävästi heiluttavat. Ja näin kaikki voivat elää sovussa ja olla luvallisesti onnellisia. Muskettisoturit osa3 Kesä mennyt on, syksy saapuu… Mennyt kesä on ollut meillä normaalia vilkkaampi. Monena viikonloppuna on huomannut istua kököttävänsä kuumassa autossa jossain päin suomea, ja yllätys -koiranäyttelymatkalla! Minulla se on jo aiemminkin mopsien ja manssien kanssa ollut tuttua puuhaa, mutta edellisinä vuosina edesmenneiden koiravanhusten kanssa harrastus oli unholassa. Nyt tuo harrastus tempaisi mukaansa myös Petenkin (ne islantilaiset!)! Reissut ovat olleet mukavia, menestystä tai ei, sillä näyttelyissä tapaa yleensä muita kivoja islantilaisihmisiä. Ja juttua riittää, islantilaisista ja muustakin. Kiitos myös Iitamarille ja Kinnalle mukavasta matkaseurasta monilla retkillä! Lisäksi on tullut myös käytyä tapaamassa muutenkin, kiitos Riitan, mukavia koiraperheitä ja koiria. On aina riemullista nähdä koirien kohtaamisia, leikkiä, riehumista ja hännän heilutusta! Sekä iiihanan söpöjä piiikkuisia pentusia.. Joita katsomaan Riitta uskalsi ottaa minutkin mukaan! Ja edelleenkin meillä on vain kolme koiraa –korjaan, islantilaista. (Petekään ei siis ollut matkassa mukana…) Koko kesän koirat uida läträsivät aina kun siihen vain oli tilaisuus. Snella neiti oli aluksi vedestä sitä mieltä että kammottavaa, kylmää ja hyi, märkää! Pojatkin olivat aivan märkiä ja haisivatkin ihan pahalle aina kotimatkalla autonkontissa, melkein tartuttivat Snellaankin sen kosteuden ja hajun. Kunnes sitten heinäkuun helteissä mökillä ollessa Pete otti Snellan syliinsä ja laski laiturilta matalaan veteen josta neiti sitten ui rantaan ja tajusi –Täähän on kivaa ja viilentävää! Sitten menoa riitti, poppoo juoksi täysillä järveen aina sen ollessa mahdollista, juoksivat niin syvälle kun pääsivät, uivat lenkin ja eikun takaisin rannalle. Ja sama uusiksi, taas ja taas ja taas… Kun järveä ei ollut tarjolla oli hätäapu lähellä –piha-allas! Siinä voi kahlailla ja polskia, yksi kerrallaan ja toisten laidalla kovaäänisesti komentaen, -pois pois, on jo meidän vuoro! Ruokkiminen näin kesäisin on edullista, maalla kun ollaan, koiratkin söivät tukuttain ruohoa! Ja kuinka kätevästi sitä olikin saatavilla kun Pete ajoi ajettavalla ruohonleikkurilla nurmikkoa, niin koirat jäivät koneen jälkeen mässäilemään (märehtimään) valmiiksi leikatuilla, tuoreilla ruohotupsuilla… Ja kakkakin oli sitten sopivan maatuvaa tavaraa, suorastaan luomua! Ja sitten kun alkoi se toinen herkuttelukausi, marjapensaan satokausi! Viimeksi eilen Hektor tuhisi puskassa karviaisia syödessään, -pahuksen pisteleviä piikkejä! Rodi luovutti alkuunsa, samoin Snella. Marjojen tuoksu houkutti kyllä molempia, mutta piikkien terävyys vei voiton. Hektor välillä hankasi kuonoaan maahan ja jatkoi taas nauttimistaan luonnon antimista –kunnes puska oli tyhjä… (totuuden nimissä täytynee kertoa, ettei siinä paljoa marjoja ollutkaan ja kävin siitä tasapuolisuuden vuoksi keräämässä Rodille ja Snellallekin osansa). Serkkuni miehineen kävi kesällä lomailemassa ulkomailla ja heidän 5kk:n ikäinen tervueren urospentu Vertti vietti lomansa sitten meillä… He ovat Snellan kanssa olleet pikkupentu iästä saakka ystiksiä, parhaita sellaisia. Nyt vain alkoi pariskunnalla olla tuota kokoeroa jo aikalailla.. Vertti leikitti vuorollaan kaikki kolme uuvuksiin, jonka jälkeen se itsekin oli valmis pieneen lepohetkeen. Ja sitten uusi rundi. Jos sänky tuntuu ahtaalta meidän normaalilla poppoolla, niin kuvitelkaa siihen lisättynä yksi ”sirosäärinen” (lue: jalkaa jalkaa) oleva tervueren… Hyvää yötä! Snella kehitteli itselleen juoksun, sen ensimmäisen, juuri ennen erikoisnäyttelyä! Olipa tunnelmallista reissata täältä itäisestä suomesta keskisuomeen saakka, mukana ”parhaimpia päiviä” viettävä neiti ja kaksi kuolaavaa, nuorta ja erittäin innokasta urosta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. -Lämpimät terveiset myös Ahosen Annelle, samassa veneessä jne… Hektor kastroitiin Snellan juoksun loppuvaiheessa, meininki ei vielä niiltä osin muuttunut mitenkään, mutta luvassa on –kuulemma, helpompia aikoja. Olin itse avustamassa toimenpiteessä ja kuulin vakuuttelevani eläinlääkärille ennen toimenpiteen alkua etten ole taipuvainen pyörryttelyille… Enkä olekaan ollut, mutta kun toimenpide alkoi olla lopuillaan, oli pakko pyytää lupaa istahtaa lattialle hengittelemään sisään-ulos, sisään-ulos.. Toipuminen, siis Hektorin, oli nopea ja parantuminen hyvä, itse irrottelin viimeiset tikit, -ilman kupsahtamista. Leikkauksen jälkeen (jossa siis poistettiin oikeasti kivekset, eikä aivoja, kuten meidän Hektorille tuntui tapahtuvan –Anteeksi Merja!) pojasta tuli huperon leikkisä ja ahne! Hektor oli ollut kolmikostamme vähiten ahne, perso erikoisille ruuille kyllä, muttei ahne. Eräänä iltana kolmikko makoili pihalla, Snella pureskeli puruluuta, Rodi järsi puun oksaa ja Hektor grillinpuhdistukseen käytettävää rautaharjaa! Kun otimme harjan siltä pois, siirtyi se sisälle ja alkoi kannella, koluutella ja pureskella metallista ruokakuppia (raudan- vai ruuanpuutettako?). Kuten jo viimeksi kerroin nukkumisestamme, niin siitä Hektorin aamuhetken nukkumapaikasta, tyynyni ja sängynpäädyn välistä, on tullut sen nykyinen vakiopaikka! Onneksi en ole pituudella pilattu, niin pysyn sängyssä minäkin -juuri ja juuri. Mutta niin monesti kun sen olemme sanoneet, toistan sen taas kerran, Hektor on persoona jota rakastamme omana itsenään! Kuten kaikkia kolmikkomme jäseniä, joista jokainen on omanlaisensa, -onneksi! Nyt jäämme odottelemaan syys-sateita, toivomuslistalla on runsaasti sellaisia… Muskettisoturit osa4 Syksystä talveksi, vai toisin päin… Taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden saatossa on vaikea virittäytyä tulevan joulun tunnelmaan. Taas sadannen kerran olen päättänyt tehdä joulukortit itse, ja yhtä monetta kertaa huomaan ajan loppuneen kesken.. Koirat olivat innoissaan lumen tulosta, sitä piti päästä katsomaan ja ihastelemaan keskellä yötäkin. Pojat hyppivät riemuissaan kinoksissa ja kasoissa, kun taas Snella hieman maltillisempana tyytyi nuuhkimaan lunta ja lopulta alkoi kaivamaan lumen alta nurmikkoa esiin, -tähän se jäi illalla, herkullinen ruohotupsu, ihan varmasti, tai sitten tänne… Mutta pian neitikin tajusi kuinka kivaa olikaan juosta lumen pöllytessä ja siihen oli mukavan pehmeää heittäytyä kyttäysasentoon poikia odottamaan! Ennen lumen satamista Pete aloitti kotipihan koivikkomme harvennuksen ja ennätin jo manailla, että minne sitä kasaisi kaikki ne latvukset ja oksat, jotteivät ole tiellä metsätöissä. Kohta oli sekin ongelma ratkaistu; koirat yksissä tuumin raahasivat niitä hampaissaan pihaan! Meillähän olikin oksasilppurit omasta takaa, oikein ekologiset luomukoneet! Harmi vain, etteivät ne koonneet hakkeitaan minnekään hyötykäyttöön silppuamisen jälkeen.. Koimme eräänä iltana aikalailla kammotavan kuuloisen tapaamisen. Saunamme sijaitsee erillisessä rakennuksessa pihassamme ja laskimme saunomisen jälkeen koirat ulos, sisälle siirtymistä varten. Koirat ryntäsivät metsänlaitaan josta alkoi kuulua kammottavaa mekastusta! Kesti hetken ennenkuin ymmärsin, ettei murinan kaltainen ääni ollut koiristamme lähtevä, vaan asialla on jokin muu eläin! Kutsuimme kiireellä koiria luoksemme ja oitis sieltä palasikin hämmentyneen näköiset Rodi ja Snella vielä peräänsä vilkuillen. Mutta Hektor puuttui! Murina ja ärinä jatkui, huusimme Hektoria kiivaasti tulemaan pois metsästä. Oli pimeää ja juoksin sisälle hakemaan taskulamppua. Pete juoksi lampun kanssa metsän laitaan edelleen kutsuen Hektoria. Hektor ilmaantui näkyviin juuri kun Pete osoitti lampulla metsään ja samalla metsästä alkoi kuulua useaan eri suuntaan lähteviä juoksuääniä! Ne olivat supikoiria! Peten jäädessä metsänlaitaan, aloin tutkia Hektoria eteisessä, se oli edelleen yli-innokkaassa mielentilassa ja olisi halunnut lähteä takaisin. Pojassa ei näkynyt mitään ulkoisia merkkejä vahingosta, siis puremajälkiä tms. Ja henkinenkin puoli tuntui olevan reilassa, monta päivää se yritti livahdella takaisin siihen osaan metsää jossa oli ollut osallisena reviirien valtataistelussa! Supia emme sen koommin ole havainneet tontillamme.. Rodin pallohulluus on hieman kärsinyt talvesta. Oikeat pallot on laitettu talviteloille ja jäljelle ovat jääneet lumipallot.. Niiden löytämisessä ja hakemisessa onkin haastetta kerrakseen! Poika jaksaa kyllä juosta ja sinkoilla heitettyjen pallojen perään, mutta tuominen ei onnistu millään. Laiskuus, –vai viisaus, huipussaan: Lumitöiden päätteeksi vedin maatapitkin perässäni lumentyönnintä, sellaista joka on isompi kuin lapio mutta pienempi kuin kola. Ihmettelin kun kapistus alkoi painaa kummallisen paljon! Vilkaisu taakseni paljasti salamatkustajan; Rodi oli asettanut etutassunsa työntimen kyytiin ja liikutteli sievästi vain takajalkojaan vauhtini tahdissa! En voinut olla nauramatta tuolle näylle. Rodi vain käänteli päätään kummastuneena nauramiselleni, aivan kuin teko olisi ollut sen mielestä täysin normaali. On ollut jännittävää seurata Hektorin muuttumista kastroinnin jälkeen! Pojasta on kuoriutunut esiin aikuinen pikku-poika, leikkisämpi ja seurallisempi, rauhallisempi, kuuntelevaisempi, kuuliaisempi ja jopa hiljaisempi! Voin lämpimästi suositella tätä vaihtoehtoa kaikille urosten omistajille, siis urosten joille ei ole suunnitelmissa jalostuskäyttöä. Toimenpide oli lyhyt ja helppo (paitsi avustajalle ?) ja parantuminen nopeaa! Meillä ei ollut ongelmaa urosten kesken ennen leikkausta, eikä etenkään nyt leikkauksen jälkeen. Hektor on mukisematta asettunut asemaansa eikä Rodilla ole mitään syytä sitä alistaa enempää. Mutta tärkeimpänä; jokaisella niillä on oma, lähtemätön paikkansa sydämissämme, nyt ja varmasti ikuisesti. Nyt jäämme odottamaan joulua ja lunta! Lahjalistalla on ainakin toive useista pareista uusia sukkia Petelle. Snella-neiti kun on ottanut tavakseen pureskella joka aamu Peten sukista ainakin toisen kappaleen ”varpaattomaksi”! Edes piilottaminen ei auta. Villasukkiamme se maistelee vain varresta ja juuri sen verran että saa aikaiseksi silmäpaon… Onneksi on olemassa rakas Lissu-täti, joka on jaksanut parsia ja paikata sukkiamme muutamia kappaleita tuon ameriikan-ihmeen jäljiltä… Uusi vuosi ja uudet kujeet… Mitähän se tuo tullessaan?! Toivottamme Leppoisaa Joulun aikaa ja Hauskuutta Vuodelle 2007 kaikille Islantilaisille ja niiden ihmisille! Erityisesti Riitalle ja Merjalle; Kiitos hienosta yhteistyöstä! sekä Elinalle, Anne A:lle ja koira-sisarusten omistajille! Tapahtumissa tavataan! Kati ja Pete sekä TK Urnir Rodi, PP Hektor ja Blackstar Snella Gudridur